Mitä on tehokas henkilökunta? Tai yhteiskuntakelpoinen ihminen? Ahkera ja aikaansaava ainakin on oletus. On tärkeää olla sopivan toimelias ja aikaansaava, myös yksilöä ajatellen. Tietty määrä tätä aikaansaavuutta on vaatimus elämässä pärjäämiselle ja arkisten asioiden hoitamiselle, mutta entä kun vaatimukset ylittävät yksilön voimavarat?
Koska meitä ihmisiä on lähes kahdeksaan miljardiin junaan, on myös yhtä monta elämäntarinaa ja tapaa uupua. Uupumiseen vaikuttavat lukuisat tekijät persoonallisuudessa, elämänkokemuksissa ja kuormituksessa elämän varrella. Siihen voivat vaikuttaa myös monet sairaudet. Myös geeniperimällä voi olla osansa.
Olen useita kertoja ottanut blogikirjoituksissanikin uupumisen aiheeksi, johtuen sekä omasta uupumistaustastani, sen koskettaessa elämääni pitkään kuulunutta hoitoalaa, että kyseessä ollessa laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Sen lisäksi, että uupuminen ja siihen liittyvät muut tekijät heikentävät yksilön elämänlaatua aiheuttaen häpeää, ne tulevat myös lopulta hyvin kalliiksi yhteiskunnalle ja aiheuttavat monia lisäongelmia. Eikö siis olisikin taloudellista ja järkevää lähteä miettimään suuremman luokan juurisyitä ja keskittyä miettimään enemmän ennaltaehkäiseviä keinoja?
Uupunut voi tulla syyllistetyksi omasta oireilustaan (tai syyllistää itseään). Henkilöä voidaan pitää laiskana ja saamattomana alentuneen toimintakyvyn tai stressinsiedon vuoksi. Muisti alkaa pätkimään ja uniongelmat voivat vaivata, tämä ei lisää vakuuttavuutta, henkilö voi vaikuttaa välinpitämättömältä. Laiskuus ja väliaikainen väsymys ovat hyvin kaukana vaikea-asteisesta uupumuksesta, joka lopulta vie hoitamattomana todella huonoon kuntoon ja pitkälle paranemismatkalle. Jotta ongelma ei uusi, vaaditaan pysyviä muutoksia yksilöllisesti sekä uupuneen omissa tavoissa että esimerkiksi työelämässä. Useimmiten muutoksia tarvitaan elämän useammalla alueella, jotta ihminen jatkossa selviytyisi uupumatta. Uupuminen kun jättää muutoksia aivoihin, jopa pysyviä. Seuraavalla kerralla uupumus voi tulla herkemmin ja taas yhä herkemmin, sama koskee usein myös liitännäisongelmia kuten erilaisia mielenterveysongelmia. Lopulta voi ylipäätään olla hyvin vaikeaa erottaa, mikä onkaan syy ja mikä seuraus. Näitä asioita tulisikin hoitaa yhdessä, koska ne myötävaikuttavat toisiinsa.
Tyypillisesti uupujalla on lukuisia samanaikaisia kuormitustekijöitä, sekä yksityis- että työelämässä. Mutta kuten todettu, meitä on melkeinpä kahdeksaan miljardiin junaan ja siksi uupumustarinoita monta. Vaikka useilta uupuneilta voidaan löytää työelämän kuormituksen lisäksi muita uupumukselle altistavia tekijöitä, on silti huomattava, että uupumus lisääntyy voimakkaasti, yhä nuoremmissa. Tähän on helppo todeta ”ei silloin ennen vanhaan ollut aikaa uupua”, ”silloin oli miehet rautaa ja laivat puuta”. Mielenterveysongelmia on kuitenkin aina ollut. Onneksi niistä puhutaan nykyisin avoimemmin ja hoitoon hakeudutaan herkemmin, sen sijaan että traumatisoitumista ja pahaa oloa lääkitään viinalla ja puhumattomuudella asenteella ”tunteiden näyttäminen on heikkoutta, ei saa valittaa”. Olen lukuisia kertoja nähnyt hyvin läheltä, mitä tapahtuu, kun kielletään oma psyykkinen oireilu ja yritetään vain turruttaa se pois. Lopputulos on erittäin huono. Tiedän myös omakohtaisesti, mitä aiheuttaa tunteiden tukahduttaminen ja kaiken pahan ”unohtaminen”.
Väheksymättä mitenkään niitä historiallisia ajanjaksoja ja arkea, joista ihmiskunta ja iäkkäämpi väestö on joutunut selviytymään, nykymaailmassa on omanlaisensa ongelmat (myös sellaisia, joita ei taas aikanaan ollut) ja kokonaiskuormitus sekä jokaisen elämänalueen vaatimukset voivat olla todella kovia yhteen laskettuina. Varmasti sekaan joutuu myös laiskoiksi luettavia tapauksia, mutta itse taas väittäisin uupujan itse asiassa useimmiten olevan se 300% vääntävä, itseään kohtaan armoton suorittava perfektionisti, joka vuosi toisensa perään antaa itsestään enemmän, kuin mihin olisi voimavaroja. Ihmisillä ei välttämättä olekaan mitään käsitystä ihmisen mukana kulkevasta taakasta ja kokonaiskuormituksesta, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää. Työkaveri saattaa nähdä vain työn kuormituksen, läheinen yksityiselämän jne.
Kuitenkin on huomattavissa, että yhä useammalla ns. normaalisti yksityiselämässään voivalla, alkaa olla haasteita sietää työelämän nykyistä kuormitusta eikä se ole pelkästään nuorten ihmisten ongelma, eli sekaan mahtuu myös tätä ”laiskaa nykynuorisoa” jaksavampaa ikäluokkaa. Hoitoalalla muistan jo vuosikausia sitten kysyneeni eräältä vanhemmalta hoitajakollegalta siitä, miten hänen mielestään alan kuormitus on muuttunut hänen uransa varrella. Hän kuvasi työn määrän ja sen raskauden kasvaneen vuosi vuodelta, alan ollessa jo alkujaan kuormittava monien tekijöiden summana. Tätä samaista olen kuullut lukuisilta ex-kollegoilta. Onko siis kuitenkaan kyse pelkästään nuorten ”saamattomuudesta”? Tuskin. Ongelmahan koskee toki muitakin aloja, mutta käytän tässä parhaiten tuntemaani esimerkkinä.
Suomalaisen systeemin ja korkeiden elinkustannusten vuoksi voi olla hankalaa tai mahdotonta pienentää työaikaansa, etenkään pääkaupunkiseudulla. Maailmalla taas voi törmätä siihen, että on jopa harvinaista tehdä ns. täyttä työaikaa, jota Suomessa taas pidentään normina ja ihmisen perusvelvollisuutena. Myös vaikuttaminen omiin työaikoihin voi olla aivan eri luokkaa toisaalla, muistan aikanaan Australiassa saaneeni suurta hämmennystä aikaan kertoessani Suomen mallista. Tämä oli vuonna 2009. Autonomia oli siellä vahvasti mukana työvuorosuunnittelussa, sinä kerroit työnanatajalle milloin voit olla töissä ja mihin aikaan, sen pohjalta hallinnon porukka hoito tämän mukaan miehitykset kuntoon (voi olla ympäristöjä, joissa toteutus ei ole näin yksinkertaista, mutta tämä esimerkkinä). Voi olla esimerkiksi niin, että koko sairaalan osaston työntekijöistä löytyy ainoastaan pari täydellä työajalla, edes osastonhoitaja ei välttämättä tee meidän tottuman työmäärän mukaan. Tähän vaikuttaa osaltaan parempi palkkaus ja työntekijöiden jaksamisen ja hyvinvoinnin parempi huomioon ottaminen. Osa-aikaisuutta ja oman elämän priorisointia pidentään eri tavalla hyväksyttävämpänä ja normaalina. Suomessa keikkatyö voi antaa enemmän tämän suuntaisia mahdollisuuksia.
Palataanpa takaisin Suomeen. Uupuneen työntekijän palaaminen entiseen työhön voi olla toisinaan mahdotonta, koska työpaikalla ei ole mahdollisuuksia tai halua lähteä muokkaamaan työnkuvaa kevyemmäksi tai vähentää työtuntimääriä osa-aikatyöhön. Työkyvyn ja uupumisen ehkäisemisen tukeminen taas nimenomaan olisivat erityisen tärkeitä, hyödyttäen kaikkia osapuolia. Sairastavuus ja työkyvyn osittainen tai kokonaan menettäminen vasta hankalaa ja kallista onkin! Uupumiseen tulisi reagoida varhaisessa vaiheessa ja löytää ymmärtävämpi ilmapiiri, jossa uupumuksesta puhuminen ja sen mahdollisimman aikainen hoitaminen on hyvä asia eikä merkki heikkoudesta. Kiitos sille työkaverille, joka uskalsi avata suunsa, sanoen huomanneensa huolestuttavia merkkejä ja käski lääkäriin. Kiitos sille ystävälle, joka uskalsi käskeä kyllästymiseen saakka etsimään apua ja lopettamaan itsensä uuvuttamisen, muiden mielipiteistä välittämättä.
Ihmisen elämässä tulee olla aikaa ja voimavaroja muullekin, kuin työlle. Väliaikaiset kuormituspiikit ja ns. positiivinen stressi ovat määräaikaisia ja kuuluvat elämään, mutta pitkään jatkuva liika itsestään antaminen muille vie voimat ja silloin muutokset voivat vaatia radikaaleja tekoja alanvaihdosta lähtien. Pahimmillaan ihminen joutuu pysyvästi kokonaan pois työelämästä. Siksi ongelmiin olisi kannattavinta puuttua varhaisen mallin tuella, jossa uupuneen voimavaroja oikeasti tuetaan ja yhteiskunnan vaatimuksissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota ihmisten jaksamiseen nähden hyvinvoinnin tukeminen ja työelämän vaatimusten kohtuullistaminen osana tehokkuutta sekä pitkäaikaissäästöjä sen sijaan, että nopeus ja suorittaminen normalisoidaan mustavalkoisesti ainoana määrittäjänä ja tavoitteena. Asioita pitää aina miettiä suurempina kokonaisuuksina.
Avainasemassa määrittämässä jaksamisellesi rajoja, olet lopulta sinä itse. On oltava terveesti itsekäs ja uskallettava sanoa, mikä on liikaa. Sinun on osattava pitää puolesi ja pystyttävä sanomaan myös ”ei”. Sinä määrität, milloin voit hyvin elämässäsi ja minkä yli ei kukaan kävele. Ei perheenjäsen, ei kollega, ei työnantaja. Työpaikalla voidaan ajatella, että yksi ovesta ulos ja toinen sisään, mutta muista ettet ole itsellesi korvaamaton. Sinua on vain yksi, samoin sinun terveyttäsi. Muiden ei tarvitse edes ymmärtää sinua, sinun tulee. Tee muutos ja sano stop liialliselle suorittamiselle. Elämän tarkoitus on myös voida hyvin ja nauttia elämästä. Ketä varten sinä elät?
Ihanaa viikkoa, muistakaa myös rentoutua! 🙂