Osaatko antaa anteeksi? Miksi edes tarvitsisi antaa anteeksi? Tai jos annan anteeksi, tarkoittaako se, että sanon hyväksyväni minua kohtaan tehdyt vääryydet? Kuka anteeksi antamisesta hyötyy?
Kaikki me olemme kokeneet elämässämme vääryyttä ja erilaisia tilanteita, jotka ovat jääneet vaivaaamaan pitkäksikin aikaa, jopa vuosiksi. Olemme myös itse saattaneet tehdä (ja varmasti olemmekin joskus) vääryyttä muita tai itseämme kohtaan. Tunnemme katkeruutta, ehkä vihaa (tai häpeää) ja ärtymystä kokemastamme epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä kaikki ovat negatiivisia tunteita, jotka kumuloituvat sisällemme ja alkavat lopulta kääntymään meitä itseämme vastaan. Anteeksianto on siksi kaikkein tärkeintä sinun omalle hyvinvoinnillesi, annoit sitten anteeksi itsellesi tai muille.
Ajattelin itse pitkään, että antamalla anteeksi jolllekin ihmiselle, joka teki minulle vääryyttä ja pahoja asioita, on se sama kuin sanoisin noiden asioiden muuttuvan hyväksyttäviksi ja että ne tulisi vain unohtaa. Mielestäni moni ihminen tai teko ei ansainnut anteeksiantoani. Omat huonot valinnat elämän varrella voivat myös aikaansaada, syystä tai syyttä, syyllisyydentunnetta, joka voi jäädä ikään kuin päälle ja omaa toimintaa ohjaavaksi alitajuiseksi tunnetilaksi.
Voi viedä paljonkin aikaa (riippuen muun muassa asian vakavuudesta), että olet valmis oikeasti antamaan anteeksi, mutta tee se ensisijaisesti itsesi vuoksi, koska se on taas edellytys irti päästämiselle ja elämässä eteenpäin menemiselle. Muuten kannat tuota taakkaa tunnetiloineen aina mukanasi.
Joitakin ihmisen tekoja voi olla helpompi ymmärtää, jos esimerkiksi sairaus on aiheuttanut ihmisen käyttäytymisen tai ihminen on täysin vailla ymmärrystä teoistaan. Voitaisiin mainita esimerkkeinä tiettyjä vakavia mielenterveyden häiriöitä tai dementoivat sairaudet, jotka voivat muuttaa rajusti persoonallisuutta, käytöstä tai jopa hävittää täydellisesti ymmärryksen ajasta ja paikasta harhoineen. Hoitotyötä pitkään tehneenä näitä tapauksia tuli nähtyä paljon, ja ammattilaisena oli helpompi ymmärtää potilaiden agressiivisuutta, kun tiesi henkilön kokevan tilanteen aivan eri tavoin ja ehkäpä pelkäävän.
Kuitenkin tätä ymmärrystä riittää kellä tahansa vain tiettyyn rajaan asti ja ilman ns. ammattiroolia tilanteisiin liittyy paljon enemmän henkilökohtaisuutta ja tunteita. On hyvin erilaista kuulla herjausta tuntemattomalta kadulla, läheiseltä tai täydessä ymmärryksessä olevalta kuin työssään kohtaamalta aivan toisessa todellisuudessa elävältä pelokkaalta potilaalta, jonka tilasta on tietoinen ja perillä. Olen joskus jopa purskahtanut nauruun mitä uskomattomimmille solvauksille, joita hoitajana sain kuulla juuri muistisairauksista kärsiviltä, mutta työikäisen perusterveen suusta kuultuna reaktio oli aivan toisenlainen, vaikka kuinka ammattiroolia (ja -käytöstä) tuli pitää yllä. Mielestäni ammattilaisenakaan mitä tahansa ei tarvitse sietää tai ymmärtää, paitsi ehkä juuri näissä poikkeustapauksissa ja silti on luonnollista, että ne herättävät tuntemuksia.
Koin itse jo lapsuudessa hankalia asioita ja hyvin lähellä olevat ihmiset tekivät tekoja, jotka jättivät minuun katkeruutta, surua ja vihaa. Kaikki se sai minut sulkeutumaan ja patoamaan kaikki ne huonot tunteet ja ajatukset vuosia ja vuosia sisääni, aiheuttaen minulle itselleni paljon pahaa oloa, johtaen osaltaan myös huonoihin valintoihin. Myöhemmin taas nämä omat, etenkin nuoruudessa tehdyt huonot päätökset tai vaikeat, tervettä itsekkyyttä vaatineet valintani saivat minut tuntemaan paljon syyllisyyttä. Onneksi minulla on ollut aina myös tukijoukkoja, jotka uskoivat minuun. En tiedä mihin olisin muuten päätynyt tai olisinko tässä edes kirjoittamassa asiasta.
Vaikka pääsin elämässä eteenpäin ja aloin rauhoittamaan omaa käytöstäni tietoisesti suhteellisen varhain (elin niin kutsutun villin nuoruuden erittäin nuorena), vastassa oli elämässä vielä paljon asioita, joita piti ja pitää edelleen työstää. Elämä on lopulta ikuista oppimista ja kehittymistä, myös vastoinkäymiset kuuluvat väistämättä elämään. Kun en ollut käsitellyt noita vaikeita asioita, antanut itselleni tai muille anteeksi, vaan pyrin vain unohtamaan, niin tein itsellleni karhunpalveluksen. Syyllisyys sai minut kokemaan, että ansaitsin sellaista, mitä en ansainnut. Voisi jopa sanoa, että syyllisyys sai minut myös rankaisemaan itseäni. Koin (ehkä en edes tiedostetusti) jääneeni lopullisesti vialliseksi, huonoksi ja kaikki minulle sanottu paha, joka ei edes ollut totta, alkoi sitä minulle olemaan. Tähän lisäksi kaikki pahat muistot, viha ja raivo, joita tunsin väärintekijöitä ja luottamuksen pettäneitä kohtaan. Alat jo varmaan ymmärtämään, mihin pyrin tällä?
Jossain kohtaa ihmisen on itse otettava vastuu, ohjat käsiinsä ja tehtävä muutoksia, jos niitä haluaa elämänsä toimimattomiin osiin. Törmäsin omassa elämässäni jatkuvasti samanlaisiin, ellei jopa samoihin ongelmiin. Ihmissuhteissa aloin nähdä lähes toistuvaa kaavaa, joka oli jo suorastaan hämmentävää ja minun oli yksinkertaisesti myönnettävä, että tässä on myös itselläni jokin tiedostamaton osuus, vaikka on toki mahdotonta arvata kaikkea etukäteen tai ennustaa tulevaa. Välillä olo oli toki ihan hyväkin ja elämässä paljon hyviä asioita, mutta tunsin sisälläni jonkin olevan aina jollain tavoin pielessä, olin ahdistunut ja levoton. Tuntui, että yritin vain loputtomasti etsiä itseäni, enkä oikein itsekään tiennyt kuka olen. Uuvuin yhä uudelleen ja kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä mietin, että nyt on aika tehdä jotain asialle, aloin huolestumaan todella omasta terveydestäni ja tulevaisuudestani, ellei jokin muuttuisi. Se ”jokin” oli monenlaisia asioita, mutta erittäin isolta osalta anteeksi antamista.
Kun annat itsellesi anteeksi, annat itsellesi luvan ansaita hyvää ja parasta. Kun annat anteeksi muille, annat itsellesi luvan luopua taakasta. Joskus anteeksi annettavat asiat voivat olla hyvin raskaita ja rajuja, ja siksi siihen pisteeseen pääseminen voi vaatia pitkänkin aikaa. Yhtenä esimerkkinä anteeksiannon merkityksestä nimenomaan sille, joka antaa anteeksi, voitaisiin ottaa vaikkapa omaan omaiseen kohdistunut henkirikos, joka on hyvin äärimmäinen ja vaikea asia.
Maailmalla järjestetään jopa mahdollisuuksia henkirikoksen uhrin omaisille tavata henkirikoksen tehnyt henkilö. Ideana on toimia täysin omaisten ehdoilla, ja vain halutessaan ja niin kokiessaan omaisen tavata rikoksen tekijä ja antaa tälle anteeksi. Kaiken taustalla oleva tavoite on omaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tuskan helpottaminen, niissä määrin kun se on mahdollista sekä mahdollinen tiedon saaminen ja elämässä eteenpäin pääsy. Tämä on äärimmäinen esimerkki siitä, että anteeksi antaminen on tärkeää anteeksi antajalle eikä asian ”painamista villaisella” tai ”toisen posken kääntämistä”. Anteeksi antaminen on taakasta luopumista ja ”loppuunkäsittelyä”.
Armo, hyväksyntä ja ymmärtäväisyys ovat kaikki positiivisia tuntemuksia lisääviä, joskin kuten todettu, rajansa kaikella. Ensin pitää muistaa tarjota noita asioita myös itselleen. Me kaikki teemme kuitenkin virheitä läpi elämämme, ja joskus kyseessä on vähemmän dramaattisia asioita, ne on tehty täysin erilaisissa olosuhteissa tai niistä on hyvin pitkä aika. Uskon vakaasti kaikesta huolimatta siihen, että halutessaan ihminen voi muuttua ja me kaikki muutumme väkisinkin ajan kanssa, mieti vaikka itseäsi teini-ikäisenä tai 10 vuotta sitten! Ihminen, joka aidosti katuu vääriä tekojaan ja on lisäksi halukas ja valmis aikuisten oikeasti toimimaan jatkossa eri tavoin, ansaitsee uuden mahdollisuuden. Tuo henkilö voi olla joku muu tai sinä itse.
Vapauta itsesi ja vapaudu menneisyydestäsi, ja kun lopulta pystyt siihen, anna anteeksi. Sano se ääneen – ”minä annan anteeksi itselleni ja muille”. Sinun on lopulta niin paljon kevyempi olla, kun teet sen. Luot myös tilaa uusille asioille ja energialle, kun päätät jättää menneisyyden sinne, mihin se kuuluu ja elää tätä hetkeä, katse suunnattuna parempaan tulevaisuuteen. Sinä olet sen ansainnut, päätä olevasi kaiken parhaan mahdollisen arvoinen nyt ja aina 🙂